Minä ihannoin kaupallisuutta.
Ja kaikkia muita pahoja asioita.
Mutta olin illalla niin paniikissa kuin pystyn olemaan, kun uudistunut Wanhakeskari-blogini oli yhtäkkiä täynnä mainoksia.
Vilkkuvia ja välkkyviä mainoksia esittäviä mukamainoksia.
Oikeat mainokset olisivat tulleet vilkkumaan kirjastoblogiini kun olisin tehnyt sopimukset Googlen mainospalvelun kanssa.

Olin löytänyt uuden hienon ja modernin mallin blogille, mutta en saanut mainoksia pois millään tavalla.

Koska en osaa lukea koodia, en uskaltanut ottaa sivun koodista mitään pois. Ja bloggerin asetuksista otin mainosten näyttämisen pois heti. Mutta se ei vaikuttanut mitään.

Kuten painajaisunissa, kaikki yritykseni korjata tilanne tuntuivat epäonnistuvan. Latasin monta uutta blogimallia koneelleni, mutta kaikissa oli jotain pahasti vialla.

Ja leikkimainokset vilkkuivat kaiken aikaa verkossa kirjaston sivulla.

Lopulta löysin mallin, jossa ei ole mainoksia ja joka toimii.
Se ei ole moderni.

Wanhakeskari-blogin sivupalkki hävisi kokonaan.
Eli voin aloittaa sisältöjen uudelleenarvioinnin tyhjältä pöydältä.
Mikä on elävää?
Mikä kuollutta?
Mikä tuo käyttäjälle lisäarvoa?

Mitä uutta?

Pomon täytyy kuunnella duunareita.
Duunarin pitää kuunnella pomoa.
Ihmisen pitää kuunnella itseään.

Minulle tuo viimeinen on vaikein.
En ole pomo.
Ja kuuntelen hyvin mielelläni pomoja.
Myös muita kuin omiani.

Mutta en jaksa kuunnella itseäni.

Nyt minun piti kuitenkin reagoida, kun jouduin kuulemaan liian monennen kerran, kuinka selitän, että tiedän, että suosimani blogimallit ydistettynä kotona käyttämääni isoon näyttöön ja epäinhimilliseen resoluutioon, johtaa blogeihin, jotka näyttävät siisteiltä Minun Omalta Koneeltani katsottuna, mutta jotka leikkaantuvat muilla asetuksilla ja näytöillä kelvottomiksi katsoa ja käyttää.

Miksi minä selittelen viikosta ja kuukaudesta toiseen vääriä valintojani?
2.0 -henkeen ei mielestäni kuulu, että toimin vasta kun pomot määräävät.

Vaihdoin tähän blogiin kokeeksi luultavasti käyttäjäystävällisemmän pohjan.
Täytyy testata.
Kokeilen myös kolmepalstaista mallia.

Seuraavaksi muutan muut blogini kapeammiksi.
Wanhakeskarissa ja Jaakkokeskarissa on yhteensä yli 200 tekstiä, joissa suuressa osassa on liian leveitä kuvia. Ne pitää vaihtaa yksitellen Flickrissä pienemmiksi.
Jos en ole valmis tähän, en ole valmis asiakaspalvelutyöhön.

Minun pitää tarkistaa myös omia ajatuksiani.
Minusta tuntuu yhä siltä, että minun näyttöni ja minun asetukseni ovat parhaat. Ja maailman pitäisi sopeutua minuun.
Tuo ei ole käyttäjälähtöistä ajattelua.

Eteenkin kun taidan olla väärässä.
Kapeampi blogi on luettavampi ja tiiviimmän näköinen.
Paremman näköinen.

Tarve täyttää ruutu kulmasta kulmaan periytyy varmaan jostain pulakaudelta Länsi-Suomen maaseudulta, missä äitini kasvoi.
Lautanen pitää syödä tyhjäksi.
Ja kun on ostanut ison näytön, siihen ei saa jäädä tyhjiä kohtia.

Epäilin taannoin, että bloggaustaitoni ei enää kehity.
Oletus, että osaan jo bloggauksen taidon, on ensimmäinen syy oppimisen taantumiseen.
Toinen syyllinen on Netvibes.

Minä en juurikaan katso enää blogeja.
Minä luen syötteitä.

Syöte ja syötteenlukuohjelma ovat 2.0-juttuja.
Mutta syöte on tekstiä+linkkejä+kuvia.
Ovatko teksti, linkki ja kuva 2.0-juttuja?

Vertaa Roo Reynoldsin blogia ja blogin syötettä.

Kun vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja ja seuraan useampaa blogia, useimpien blogien seuraaminen jää blogitekstien otsikoiden lukemiseksi Netvibesissä. Vaikka 3D-jutut ovat minulle tällä hetkellä hyvin läheisiä, Roo Reynolds on tämän alueen guru ja olen vielä nähnyt hänet livenä, en usko että avaan kuin ehkä joka kymmenennen hänen bloginsa otsikon Netvibesissä.

Minä olen kirjastolainen. Roo Reynolds ei ole. Kirjastolaisten blogit ovat korkeammassa kiirellisyysluokassa kuin muiden.

Netvibesissä avaamistani Roo Reynoldsin blogiteksteistä luen ehkä vähän yli puolet. Mutta luen ne Netvibesissä. Itse blogiin siirryn vain, jos epäilen, että Netvibes ei pysty esittämään blogitekstiä oikein.

Blogiteksti (ilman kommentteja) on 1.0.
Blogi on 2.0.
Blogitekstien otsikoiden selaaminen on hälyä.
Hälyssä eläminen on 2.0.

Minä elän hälyssä ja nautin siitä.
(Oho. Nyt on vappu ja minä istun äänettömyydessä koneen äärellä, kun muu maailma seilaa VappuHumussa.)
Mutta se ei ole hienoa, että minä en tunne enää Roo Reynoldia. Sitä Roo Reynoldia, jonka hän esittää blogissaan.

Blogin kaava: X sanoo, että Y.
Y on blogiteksti.
X on sivupalkit, fontit, värit, otsikko. Tällainen olen se X, joka kirjoittaa että Y.
X:n perusteella arvotan Y:n.

Mutta jos seuraisin blogeja enkä syötteitä, ehtisin seurata ehkä paria bloggaajaa.
En minä voi pienentää maailmaani.
Kun minun pitää syventää sitä.

Blogimaailmani seuraaminen Netvibesin kautta on niin taloudellista, että on vaikea motivoida itseään seuraamaan muutamaa bloggaajaa myös blogien kautta.

Ongelma on vakava, mutta ratkaistavissa.

Osaan ajaa polkupyörällä.
Minun ei tarvitse opetella.
Osaamisesta tulee hyvä olo.
Ja kun on hyvä olo, ei ole tarvetta opetella ajamaan ilman käsiä, etupyörä ilmassa, metsässä, kaupungissa, nopeasti, tehokkaasti, optimaalisella välineellä ja niin edelleen.

Elämässä selviytymisen kannalta on tärkeää, että pystyy näkemään, kuinka pitkälle mitäkin taitoa kannattaa kehittää. Minun kannattaa kehittää. Nyt.
Sisäinen palo kannattaa kanavoida kerralla vain rajattuun määrään asioita.

Mutta niitä asioita, joiden kehittämisen on lopettanut, pitää arvioida kaiken aikaa uudelleen.
(Tuo oli halpa viittaus library 2.0 -maailmaan. Mutta se oli pakko laittaaa.)

Minä osaan tehdä blogia.
Minä osaan lukea blogia.
Minun ei tarvitse oppia lisää.

Se on pelottava ajatus.
Siksi kirjoitan tätä blogia.
Jotta muistan taas paremmin, että en osaa.
Koska en osaa.

Tunne vajaavaisuudesta on välttämätön ehto oppimiselle.



Elokuva ei luultavasti liity mitenkään edeltävään tekstiin.