Minä ihannoin kaupallisuutta.
Ja kaikkia muita pahoja asioita.
Mutta olin illalla niin paniikissa kuin pystyn olemaan, kun uudistunut Wanhakeskari-blogini oli yhtäkkiä täynnä mainoksia.
Vilkkuvia ja välkkyviä mainoksia esittäviä mukamainoksia.
Oikeat mainokset olisivat tulleet vilkkumaan kirjastoblogiini kun olisin tehnyt sopimukset Googlen mainospalvelun kanssa.

Olin löytänyt uuden hienon ja modernin mallin blogille, mutta en saanut mainoksia pois millään tavalla.

Koska en osaa lukea koodia, en uskaltanut ottaa sivun koodista mitään pois. Ja bloggerin asetuksista otin mainosten näyttämisen pois heti. Mutta se ei vaikuttanut mitään.

Kuten painajaisunissa, kaikki yritykseni korjata tilanne tuntuivat epäonnistuvan. Latasin monta uutta blogimallia koneelleni, mutta kaikissa oli jotain pahasti vialla.

Ja leikkimainokset vilkkuivat kaiken aikaa verkossa kirjaston sivulla.

Lopulta löysin mallin, jossa ei ole mainoksia ja joka toimii.
Se ei ole moderni.

Wanhakeskari-blogin sivupalkki hävisi kokonaan.
Eli voin aloittaa sisältöjen uudelleenarvioinnin tyhjältä pöydältä.
Mikä on elävää?
Mikä kuollutta?
Mikä tuo käyttäjälle lisäarvoa?

Mitä uutta?

Nuoret osaavat moniajon.
Minä yritän harjoitella.

Teen siis montaa asiaa samaan aikaan.
Ja yritän saada jokaiseen tekemääni asiaan mukaan monta erilaista tavoitetta.

Oikeasti minulla ei ole enää realistisia mahdollisuuksia saada tätä kurssia suoritettua, mutta minusta on hauska yhdistää tätä kurssia moniin muihin asioihin, joita teen. Tai joita minun pitäisi tehdä.

Siksi kirjoitan yhä tätä blogia.

Olen kuitenkin puuhaillut jotain kurssiinkin liittyvää.
Yksi case study:

Tein Photoshopilla mainoksen Keski-Espoon kirjaston Second Life -päivästä.
Vein mainoksen Second Lifeen.
Tein Keski-Espoon Second Life -toimipaikkaan taulun, johon laitoin mainoksen tekstuuiksi.
Otin kuvan kyltistä.
Vein sen Photoshopiin.
Photoshopista lähetin kuvan Flickriin.
Flickristä kuva lähti pariin blogiin.
Facebookiin laitoin mainoksen blogitekstistä.
Facebookiin tuli myös Twitteriin laittamani mainos Flickr-kuvasta.

Aikaa ei kulunut kovin paljon.
Vaikuttavuus on luultavasti varsin rajallinen.
Mutta minulla oli hauskaa.

(Tämä teksti on tietenkin osa samaa mainoskampanjaa.)

Pomon täytyy kuunnella duunareita.
Duunarin pitää kuunnella pomoa.
Ihmisen pitää kuunnella itseään.

Minulle tuo viimeinen on vaikein.
En ole pomo.
Ja kuuntelen hyvin mielelläni pomoja.
Myös muita kuin omiani.

Mutta en jaksa kuunnella itseäni.

Nyt minun piti kuitenkin reagoida, kun jouduin kuulemaan liian monennen kerran, kuinka selitän, että tiedän, että suosimani blogimallit ydistettynä kotona käyttämääni isoon näyttöön ja epäinhimilliseen resoluutioon, johtaa blogeihin, jotka näyttävät siisteiltä Minun Omalta Koneeltani katsottuna, mutta jotka leikkaantuvat muilla asetuksilla ja näytöillä kelvottomiksi katsoa ja käyttää.

Miksi minä selittelen viikosta ja kuukaudesta toiseen vääriä valintojani?
2.0 -henkeen ei mielestäni kuulu, että toimin vasta kun pomot määräävät.

Vaihdoin tähän blogiin kokeeksi luultavasti käyttäjäystävällisemmän pohjan.
Täytyy testata.
Kokeilen myös kolmepalstaista mallia.

Seuraavaksi muutan muut blogini kapeammiksi.
Wanhakeskarissa ja Jaakkokeskarissa on yhteensä yli 200 tekstiä, joissa suuressa osassa on liian leveitä kuvia. Ne pitää vaihtaa yksitellen Flickrissä pienemmiksi.
Jos en ole valmis tähän, en ole valmis asiakaspalvelutyöhön.

Minun pitää tarkistaa myös omia ajatuksiani.
Minusta tuntuu yhä siltä, että minun näyttöni ja minun asetukseni ovat parhaat. Ja maailman pitäisi sopeutua minuun.
Tuo ei ole käyttäjälähtöistä ajattelua.

Eteenkin kun taidan olla väärässä.
Kapeampi blogi on luettavampi ja tiiviimmän näköinen.
Paremman näköinen.

Tarve täyttää ruutu kulmasta kulmaan periytyy varmaan jostain pulakaudelta Länsi-Suomen maaseudulta, missä äitini kasvoi.
Lautanen pitää syödä tyhjäksi.
Ja kun on ostanut ison näytön, siihen ei saa jäädä tyhjiä kohtia.

Tai en minä kai tee töitä kotona. Minä leikin ja harrastan illalla. Samalla tavalla kuin päivälläkin.

Tässä on minun paikkani.



Normaalisti pöytäni on täynnä rojua. Pidän näppäimistöä sylissä, joten en tarvitse puhdasta pöytätilaa.

Läppärissäni on nyt sekä Vista että Ubuntu.
Kirjoitan tätä Ubuntun Firefoxilla.
Koneeni/internetyhteyteni toimivat nyt selvästi nopeammin ja paremmin, kuin Vistan kanssa.

Olen tyytyväinen siitä, että minulla on nyt Linux koneessa, muta en ole tyytyväinen siihen, miten sen asentaminen sujui.

Luin kyllä, mitä valmisteluja ja varotoimenpiteitä pitäisi tehdä ennen asennusta. Eheytystä ja varmuuskopioita.
Minä en jaksanut tehdä mitään.
Tai otin pari mielivaltaisesti valittua tiedostoa muistitikulle turvaan.
Mutta kovalevyllä oli 100 gigaa tavaraa.
En ottanut varmuuskopioita, mutta pelkäsin hirveästi, että asennan kuitenkin Ubuntun niin, että se ottaa koko kovalevyn haltuunsa ja menetän kaiken koneella olevan Windowskaman.

Konkarin ohje:
1. Älä yritä ymmärtää, mitä sinun pitäisi tehdä.
2. Tee peruuttamattomia asioita reippaasti silmät kiinni arvaamalla.
3. Koe kauhua edesvastuuttomuutesi takia.
4. Mieti asennuksen valmistumista odottaessasi, miten selität lähipiirillesi parhain päin, että tuhosit koneesi ja kaiken mitä sen sisällä oli.
5. Älä opi tästä mitään. Toista tämä kaava aina tarpeen tullessa.

Minulla oli jo syksyllä jonkun aikaa Ubuntu vanhassa pöytäkoneessa, joten en joudu opettelemaan asioita nyt aivan alusta. Mutta silti pelkään, että joudun käyttämään lähiaikoina liikaa aikaa koneen käytön opetteluun, kun minun pitäisi käyttää aikani netin ja palveluiden opetteluun.

Mutta Linuxin alkeet kuuluvat minusta yleissivistykseen.

Tämä on hauskin kirjastovideo, mitä olen nähnyt muutamaan päivään.



Toivottavasti tätä voi pelata myös ilman oikeaa kirjastokorttia.



Elokuvat tulivat OCLS:tä

Minä olen vakaumuksellinen modernisti. Minulle ei ole historiaa. Maailma ja ihminen syntyvät tässä hetkessä. Minun on keksittävä pyörä joka päivä uudelleen ja minun toistettava eilisen virheet aina uudelleen. En ole siis ollut myöskään kovin kiinnostunut kirjoitetun kulttuurin ja kirjaston historiasta. (Tein siis graduni aikanaan taidehistoriasta ja pitkät sivuaineopinnot filosofiasta.)

Maanantaina olin kuuntelemassa dosentti Ilkka Mäkisen luentoa kirjaston historiasta ja tulevaisuudesta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se oli tärkein juttu, mitä olen kuullut pitkään aikaan.

Ilkka Mäkistä vapaasti referoiden:

Mitä kirjaston pitäisi tehdä nyt, kun painetun tekstin ylivalta on ohi? Kun kirjasto ei voi enää olla kopioitujen tekstien varasto.

Aikojen alusta saakka informaatiota on välitetty suullisesti. Kirjoitustaito toi kirjoitetun informaation. Kirjapainotaito toi muutamaksi sadaksi vuodeksi painetun informaation. Mutta nyt digitaalisessa kulttuurissa jäykkien, muuttumattomien painettujen dokumenttien aika on ohi.

Eikä internetin ja 2.0:n maailma ole rappiota. Se on luonnollista inhimillistä tapaa kommunikoida. Painettu teksti oli lyhytaikainen poikkeus. Jos kirjastolainen ei pysty elämään Youtuben ja Wikipedian kanssa, miten hän pystyy elämään ihmisten maailmassa?

Ihmisen maailma on yritystä, erehdystä, tarinoita, muokattuja tarinoita, korjattuja tarinoita, uskomuksia ja luovuutta.

Jos en pidä tätä tekstiä enää huomena hauskana, voin poistaa sen.
Tai voin kirjoittaa se uudelleen.
Tai jos pidän kerroksellisuudesta, kirjoitan uuden jutun, jolla kumoan tämän tekstin sanoman.
Tai joku voi kirjoittaa tähän tekstiin kommentin, joka muuttaa tekstin sanoman aivan joksikin muuksi.

Miksi se pitäisi arkistoida ikuisuudeksi?
Miksi sen muuttumattomuus pitäisi taata?
Miksi minun pitäisi olla luotettava lähde?

Meidän pitää unohtaa kirjapainotaidon ajan ajatustottumuksia, kun ajattelemme kirjastoa.
Hadrianuksen kirjasto oli aikuiskoulutuskeskus. Vapaata tilaa olla ja mietiskellä. Puistoa ja lampea.
Keskiajalla kirjasto oli virtuaalinen. Se oli oppineen ihmisen päässä.

Kirjapainotaito toi kopioitujen, pysähtyneiden, painettujen tekstien varastoinnin.

Mikä kirjaston ja kirjastolaisen rooli on tässä uudessa elävässä maailmassa?
Ihminen tarvitsee sähköisessä nykyajassa fyysisiä kosketuspintoja. Jotain, mitä hypistellä niin, että siitä kuuluu rapina. Tuleeko kirjastotila olemaan näyttämö, jolla esitetään kirjastonäytelmää?

Ilkka Mäkinen kysyi, että muuttuuko kirjastolainen tärkeämmäksi kuin kirjasto?
Kun kirjasto häviää tietokantoihin ja verkkoihin, ihmiset tarvitsevat yhä enemmän kirjastolaista, simppeliyskonsulttia, joka helpottaa ihmisen elämää yhä monimutkaistuvammassa maailmassa.
Osaisinko minä olla sellainen?

Nomadi kirjastolainen auttaa ihmistä siellä, missä tämä liikkuu.
Löydänkö minä toisen ihmisen?
Osaanko minä auttaa häntä?

1900-luvun alkupään modernistit näkivät, että olemme siirtyneet nomadismin aikaan. Ihmiset vaeltelevat ilman porvarillisia perhesiteitä paikasta paikkaan. Suosikkiarkkitehtini katsoivat, että nomadit viihtyvät parhaiten, kun kaikki maailman talot ovat samanlaisia ja kaikki maailman asunnot toistensa kopioita. Tietokoneen monitori on aina sama. Nomadin koti.

Yritin toipua FinELibperjantaista laittamalla kotiläppäriini uuden Linuxin ja opettelemalla Sims2-simulaatiota.

Viime syksynä osasin laittaa Ubuntun vanhaan pöytäkoneeseen. Nyt minulle tuli jo toinen epäonnistuminen tällä läppärilläni. Kun koneeni alkaa näyttää eri asioita kuin asennusohjeessa sanotaan, minulta loppuu rohkeus. Taitoa minulla ei ole, enkä erityisesti halua hankkiakaan. Eli en voimaantunut Linuxilla.

Sims2 on vaikein peli/3D-maailma, jota olen pitkään aikaan yrittänyt opetella. Laitoin paniikissa koneen kiinni tänään siinä vaiheessa, kun Sim-perheen nälkiintynyt, haiseva, lattiallanukkuva vauva alkoi huutaa, isä oli unohtanut mennä töihin, missä hänellä menee huonosti ja perheen vanhemmat alkoivat tapella keskenään.

Palasin takaisin WoWiin. Jopa minä osaan jahdata petoja miekka kädessä, hurjasti huutaen.
Olen mies.
Huh, miten voimaannuin.

Olen miettinyt viime aikoina kohtuuttoman paljon suhdettani punk-kulttuuriin.

Kun Kimmo Tuominen yhdisti punkin ja 2.0-maailman, ajatus tuntui web 2.0-maailman kannalta itsestään selvää. Punk/web 2.0 on osallistumista, voimaantumista ja luovuutta, jota löytyy jokaisesta meistä.

Minäkin olen nykyään kustantaja, kirjailija, toimittaja, kuvataitelija, elokuvantekijä, taittaja, filosofi. Jokainen voi olla. Jokaisella on käsien ulottuvilla välineet toteuttaa tämä.

Mutta tätä en ollut koskaan ymmärtänyt tai hyväksynyt punk-kulttuurissa.
Nuorempana sota apatiaa vastaan ja punk-kulttuurin akuankkayritteliäisyys tuntuivat vastenmieliseltä. Opettajien ja äitien salaliitolta nuorisoa vastaan. Pahaa maailmaa vastaan voi taistella vain tuohoamalla. Ja tuhoaminen kannattaa aloittaa omasta itsestä. Suosikki punk-levyni on aina ollut Sid sings. Äitini ei ollut huolissaan nihilismistäni, sillä kyse oli taideteoriasta, ei murrosiästä, jota odotan yhä.

Mutta kun web 2.0 on voimaannuttanut minua, ja se tuntuu hyvältä, olenko arvioinut punk-kulttuurin väärin?

Pitääkö minun arvioida punk uudelleen?

Perjantaina kuuntelin Ipodistani Saintsia ja Sonic Youthia istuessani bussissa matkalla FinELib-seminaariin. (Sonic Youth ei ole punkia.)

Mitä opin?
Suomen korkeakouluverkon tulevaisuus on mielenkiintoinen kysymys. Yleisessä kirjastossa työskentelevälle espoolaiselle maisterille tuli kuitenkin sellainen olo, että eikö minun pitäisi oppia tällaiset asiat Helsingin Sanomista omalla ajalla.

Joku sanoi, että 80% uudesta tiedosta tulee nykyään sähköisessä muodossa. En muista, oliko kyse nimekkeistä. Se ei ole minulle tärkeää. Tärkeää on se, että tieto on nykyään sähkössä. Ja tieto on arvokasta. Pääsy tietokantoihin on etuoikeus, josta pitää taistella. Myös oppilaitoksen ja sen kirjaston pitää taistella, että tutkijoille ja opiskelijoille pystytään tarjoamaan riittävästi kallista sähköistä tietoa. Kun oppilaitokset lisäävät yhteistyötään ja tutkijat ja opiskelijat ovat yhä mobiilimpia, jostava pääsy sähköisiin tietokantoihin missä ja koska tahansa, tuntui olevan ajankohtainen kysymys.

Yleinen kirjasto on paikka, mistä saa kaikkea paperilla. Hannu Sulinia vapaasti referoiden.

Minun maailmassani informaatio on muuttunut ilmaiseksi. Sitä on tarjolla aina, joka paikassa ja kaikilla mahdollisilla tavoilla. Google, Wikipedia, Youtube. Punk.

Mutta opiskelijoille, tutkijoille tai Nokialle maailma ei ole samanlainen. Eikä tule olemaan. Minua mietityttää, että kannattaako yleisen kirjaston edes leikkiä, että sillä olisi mitään tekemistä arvokkaan tiedon kanssa.

Onhan meilläkin tietokantoja. Toki.

Voi olla ymmärrettävää, että minä haluan leikkiä, että olen töissä Oikean Tiedon Temppelissä, mutta kauanko kirjaston käyttäjät haluavat leikkiä mukana?
Kauanko kirjaston käyttäjät antavat minun leikkiä sitä leikkiä?

Mutta Kansalliskirjaston ATK-erikoistutkija näytti miten:
1. Nellin saa laitettua selaimen hakukenttään. Kirjasto tulee asiakkaan luo, eikä asiakkaan tarvitse etsiä kirjastoa. Tuon olin sentään onneksi jo testannut.
2. Kaikista Nellin hauista saa syötteen, minkä voi tietenkin laittaa minne haluaa. Facebookiin, Netvibesiin, blogiin...
3. Nellin nimeketietueet on linkitetty Google booksiin ja Librarythingiin. Eli kirjasto tarjoaa myös ihmisten kaipaamaa sisältöä pelkän viitetiedon lisäksi.
4. Ja fasetit löytyvät tietenkin.

HelMet-kirjaston käyttäjät eivät tarvitse moista Nelliä.
Meillä on HelMet-verkkokirjasto.

Tunsin voimaantumisen häviävän.
Tunsin itseni niin pieneksi.
Voin vain uskoa, että HelMet-verkkokirjasto uudisuu lähikuukausina niin, että Nellit jäävät nurkkaan häpeämään.

Mutta sellainen maku minulle perjantaista jäi, että maailma muuttuu, Kansalliskirjasto on punk ja yleinen kirjasto on stadionille eksynyt Pink Floyd.



Menen takaisin nurkkaan häpeämään.

1. Minun piti näyttää tänään yleisölle valokuva ja video. Valokuva on tietenkin Flickrissä ja leffa YouTubessa, mutta jouduin miettimään, mihin linkitän ne, että saan ne nopeasti esille. Päädyin Bloggeriin. Toimi hyvin.

2. Minulla on kotona Vista, Firefox ja 22 tuumainen laajakuvanäyttö. Käytän blogeissa sellaista mallia, joka täyttää kauniisti Minun Ison Näyttöni. Kun näytin blogiani yleisölle xp, explorer, ei-laajakuvamuotoisella kuvalla, Flickr-kuvista oli leikkautunut kolmasosa pois ja Excelistä liimaamani kirjalista, joka näyttää hyvältä kotikoneellani, näytti järjettömältä. Vakava bloggaaja testaa bloginsa eri selaimilla ja näyttöasetuksilla. Minä en ikävä kyllä ole vakava. Tässä asiassa. Mutta jos tekee blogia kirjaston nimissä, nämä asiat pitäisi olla kunnossa.

3. Olen luottanut siihen, että kun kysyn Firefoxilta päivittäin, onko menettämiini laajennuksiin tullut uusia versioita, Firefox tietää oikean vastauksen. Firefoxin mielestä Del.icio.us-nappuloista ei ole 3 betaan sopivia malleja. Huomasin tänään Del.ico.usin sivulta, että he mainostivat tagitusnäppäimiä Firefox 3 beta selaimiin. Ja ne toimivat hyvin. Näyttää siltä, että Del.icio.usin käyttöni pääsee taas vauhtiin.

4. Olen ollut sitä mieltä, että Netvibesin käyttö on vaarallista, koska se latistaa blogit pelkäksi tekstiksi ja kuvaksi. Tänään huomasin yllättäen katsovani Netvibesissä blogia, en tekstiä. Eli voin valita, katsonko Netvibesissä blogia vai tekstiä. Miksi en ole huomannut tätä koskaan ennen. Olen varma, että tämä valintamahdollisuus on ollut Netvibesissä aina. Nyt pitää sanoa, että Netvibesissä on pelkästään hienoja ominaisuuksia.

5. Olin odottanut kurssimeseä sunnuntaista saakka. Olin tänään oikeaan aikaan koneen ääressä. Avasin mesen. Minulla oli kahvikuppi kädessä. Mutta olin niin väsynyt, että en pystynyt opettelemään mesen käyttöä niin paljon, että olisin saanut yhteyden kurssiin. Istuin puoli tuntia sumeana koneen edessä. Sitten totesin, että en mesetä tänään. Eikä tämä ollut edes aivan ensimmäinen kerta, kun olin mesen äärellä. Joskus olen jopa osannut.

6. Kirjauduin yhteen uuteen palveluun. Brightkite.
7. Ilmoittauduin yhteen tulevaan palveluun. Vollee. Second Life kännykässä!
8. Olin kuuntelemassa mitä Lasipalatsin Kohtaamispaikassa tehdään. Minä haluan olla töissä tuollaisessa kirjastossa.
9. Täytyy mennä nukkumaan, että jaksan lähteä taas aamulla kokoukseen. Onneksi ostin jo energiajuoman valmiiksi.

Löysin Del.ico.usistani joskus kauan sitten kokeilemani palvelun nimeltä Feedity.
Yritin joskus tehdä sillä syötettä Espoon kaupunginkirjaston sivuista.

Nyt tein Feedityllä syötettä Suomi24-palstan kirjastoaiheisista keskusteluista.
Laitoin syötteen iGoogleeni.
Ainakin alkuun syöte näyttää järkevältä.

Täytyy tarkkailla.
Laitan syötteen illalla myös Netvibesiin.

Vai pitikö minun osallistua keskusteluun?
Täytyy tutkia lisää.

Olin tänään kurssi-ircissä.

Minä kirjoitan lyhintäkin sähköpostikirjettä kaksi tuntia.
En ehdi koskaan kahvipöytäkeskusteluissa avaamaan suutani.
Olen asiallinen mies.
Keskustelen mielelläni yhden ihmisen kanssa.
Tai puhun yleisölle.

Minulla meni ircissä ensimmäinen puoli tuntia siihen, että opin lukemaan tarpeeksi nopeasti.
Kahden tunnin aikana en oppinut ajattelemaan tarpeeksi nopeasti.
Tai rakentamaan lauseita niin, että olisin pystynyt osallistumaan luontevasti keskusteluun.
Mutta siihen olen tottunut jo sukujuhlissa ja työpaikan kahvipöydässä.
Sen kanssa osaan elää.

Muutaman kerran yritin reagoida nopeasti, mutta koneeni kiusasi minua.
Vaikka painoin näppäimistön nappuloita kuinka lujaa, mitään ei ilmestynyt ruudulle.
Tai ilmestyi kyllä, mutta niin hitaasti, että kun sain lauseen valmiiksi, keskustelu kulki jo aivan jossain muualla.
Ja kun viimein sain heitettyä lauseeni maailmalle, kului viisi minuuttia, ennen kuin se ilmestyi ruudulle.
Tämä ei lisännyt itsevarmuuttani.
Vasta viimeisillä hetkillä yhteys alkoi toimia kunnolla.

Ei mukava kokemus.
Mutta tuota täytyy kokeilla töissä.

Sain LiveMessengerin käyntiin kun arvasin oikein, millä sähköpostiosoitteella ja salasanalla olen tilin joskus luonut. En siis muistanut mitään. Arvasin oikein.
Se kertoo paljon halustani luoda turvallisia tunnuksia.

Tämän blogitekstin otsikko kertoo siitä ajasta, kun en ollut vielä keksinyt, että voisin arvata tunnukseni. Yritin hankkia uuden. Mutta se osoittautui minulle ylivoimaisen vaikeaksi tehtäväksi.
Ruutu sanoi: hanki uusi tunnus.
Uusi mese latautui koneelleni. Kiva.
Ja kun halusin luoda siihen tunnuksen, ohjelma halusi ladata minulle taas uuden mesen....

Vanhana psykoanalyytikkona tajusin, että ylivoimaiset latausvaikeuteni liittyvät syvään vastahakoisuuteeni pikaviestimiä kohtaan.

Mikä tarkoittaa sitä, että minun on tehtävä kovemmin työtä.

Kun Suomen Kuvalehtikin on julistanut jo sähköpostin kuolleeksi, minun on pakko ottaa nykyajan viestintämuodot haltuun.

Kyse on itsekunnioituksesta, elämänhallintataidoista, tietoyhteiskuntataidoista ja ammattitaidosta.

Latasin myös Mircin, mutta en jaksanut opetella käyttämään sitä.

Onneksi perjantain palaveri Keski-Espoon kirjaston Second Life-palvelupisteessä sentään sujui hyvin. Muuten pitäisi repiä Hawaijipaita ja ripotella tuhkaa tukkaan.

Epäilin taannoin, että bloggaustaitoni ei enää kehity.
Oletus, että osaan jo bloggauksen taidon, on ensimmäinen syy oppimisen taantumiseen.
Toinen syyllinen on Netvibes.

Minä en juurikaan katso enää blogeja.
Minä luen syötteitä.

Syöte ja syötteenlukuohjelma ovat 2.0-juttuja.
Mutta syöte on tekstiä+linkkejä+kuvia.
Ovatko teksti, linkki ja kuva 2.0-juttuja?

Vertaa Roo Reynoldsin blogia ja blogin syötettä.

Kun vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja ja seuraan useampaa blogia, useimpien blogien seuraaminen jää blogitekstien otsikoiden lukemiseksi Netvibesissä. Vaikka 3D-jutut ovat minulle tällä hetkellä hyvin läheisiä, Roo Reynolds on tämän alueen guru ja olen vielä nähnyt hänet livenä, en usko että avaan kuin ehkä joka kymmenennen hänen bloginsa otsikon Netvibesissä.

Minä olen kirjastolainen. Roo Reynolds ei ole. Kirjastolaisten blogit ovat korkeammassa kiirellisyysluokassa kuin muiden.

Netvibesissä avaamistani Roo Reynoldsin blogiteksteistä luen ehkä vähän yli puolet. Mutta luen ne Netvibesissä. Itse blogiin siirryn vain, jos epäilen, että Netvibes ei pysty esittämään blogitekstiä oikein.

Blogiteksti (ilman kommentteja) on 1.0.
Blogi on 2.0.
Blogitekstien otsikoiden selaaminen on hälyä.
Hälyssä eläminen on 2.0.

Minä elän hälyssä ja nautin siitä.
(Oho. Nyt on vappu ja minä istun äänettömyydessä koneen äärellä, kun muu maailma seilaa VappuHumussa.)
Mutta se ei ole hienoa, että minä en tunne enää Roo Reynoldia. Sitä Roo Reynoldia, jonka hän esittää blogissaan.

Blogin kaava: X sanoo, että Y.
Y on blogiteksti.
X on sivupalkit, fontit, värit, otsikko. Tällainen olen se X, joka kirjoittaa että Y.
X:n perusteella arvotan Y:n.

Mutta jos seuraisin blogeja enkä syötteitä, ehtisin seurata ehkä paria bloggaajaa.
En minä voi pienentää maailmaani.
Kun minun pitää syventää sitä.

Blogimaailmani seuraaminen Netvibesin kautta on niin taloudellista, että on vaikea motivoida itseään seuraamaan muutamaa bloggaajaa myös blogien kautta.

Ongelma on vakava, mutta ratkaistavissa.

Kaikki pitää jakaa.
Minun julkiset Netvibes-sivuni.

Näiden kautta minä elän.

Del.icio.usin käyttöni alkoi sujumaan huonommin, kun siirryin kotikoneella Firefox kolmosen betaversioiden käyttäjäksi. Kakkosessa minulla oli ollut hienot ja helpot nappulat selaimessa, joiden avulla linkin laittaminen Del.icio.usiin oli ihanan (Olen kirjastotäti, joten käytän sanaa Ihana.) helppoa.

Ei kirjanmerkin laittaminen Del.icio.usiin ole Post-linkin kauttakaan vaikeaa, mutta kun asioiden kuuluisi muuttua helpommiksi. Tai jos ne muuttuvat monimutkaisemmiksi, asioiden pitäisi muuttua rikkaammiksi.

Eli protestoin Del.icio.usille sitä, että siirryin selaimen betaversioon.

Aloin alupitäen tagittamaan kirjanmerkkejäni ihmisenä, en kirjastolaisena. Halusin nähdä mitä tapahtuu, kun käyttäjä saa asiasanoittaa.

Web 2.0 on erinomainen asiasana kuvaamaan web 2.0 -aiheista nettisivua, mutta jos kaikissa kirjanmerkeissäni on tagina web 2.0, se ei auta kirjanmerkkien löytämisessä.

Minun pitäisi katsoa tagipilveäni ja määrittää mihin teemoihin kirjanmerkkini liittyvät, millä tageilla saisin toisiinsa liittyvät kirjanmerkit pysymään yhdessä niin, että teema jakautuisi samalla mielekkäiksi osajoukoiksi.

Aloitin tämän homman joskus, mutta se jäi kesken.
Olen sen verran kirjastolainen, että tiedän tagipilven raivaamisen olevan hauskaa.
Mutta tiedän hauskempiakin asioita.

Mutta jos en löydä vanhoja kirjanmerkkejäni, se vähentää intoani lisätä uusia.

Käytän Del.icio.usta enemmän informaation etsimiseen kuin löytyneen informaation järjestämiseen.

Elämän pitäisi mennä jotenkin näin:
Suosikki PowerPointit: Slidesharen suosikit
Suosikki leffat: Youtuben suosikit
Suosikkikirjat: Librarythings
Suosikkidokumenttien yhteisluettelo: Del.icio.us
Suosikki blogit: Netvibes
Suosikkisyötteet: Netvibes
Alusta, jonka kautta hallitsen tätä kaikkea: Netvibes

Mutta minä olen irrationaalinen. Aina kun olen lisäämässä kirjanmerkkiä Del.icio.usiin, ääni sisältäni kuiskuttaa: kirjanmerkit liittyvät menneeseen 1.0 maailmaan. Älä koske kirjanmerkkeihin tai muutut kohta luddiitiksi.

Ja koska olen tyhmä, sanan Del.icio.us kirjoittaminen on joka kerta yhtä suurta tuskaa.
Ja koska olen suomalainen mies, sanan Del.icio.us lausuminen on mahdotonta.

Mutta minulla ei ole kirjanmerkkejä missään muualla.
En tulisi toimeen ilman Del....

Osaan ajaa polkupyörällä.
Minun ei tarvitse opetella.
Osaamisesta tulee hyvä olo.
Ja kun on hyvä olo, ei ole tarvetta opetella ajamaan ilman käsiä, etupyörä ilmassa, metsässä, kaupungissa, nopeasti, tehokkaasti, optimaalisella välineellä ja niin edelleen.

Elämässä selviytymisen kannalta on tärkeää, että pystyy näkemään, kuinka pitkälle mitäkin taitoa kannattaa kehittää. Minun kannattaa kehittää. Nyt.
Sisäinen palo kannattaa kanavoida kerralla vain rajattuun määrään asioita.

Mutta niitä asioita, joiden kehittämisen on lopettanut, pitää arvioida kaiken aikaa uudelleen.
(Tuo oli halpa viittaus library 2.0 -maailmaan. Mutta se oli pakko laittaaa.)

Minä osaan tehdä blogia.
Minä osaan lukea blogia.
Minun ei tarvitse oppia lisää.

Se on pelottava ajatus.
Siksi kirjoitan tätä blogia.
Jotta muistan taas paremmin, että en osaa.
Koska en osaa.

Tunne vajaavaisuudesta on välttämätön ehto oppimiselle.



Elokuva ei luultavasti liity mitenkään edeltävään tekstiin.