Minä olen vakaumuksellinen modernisti. Minulle ei ole historiaa. Maailma ja ihminen syntyvät tässä hetkessä. Minun on keksittävä pyörä joka päivä uudelleen ja minun toistettava eilisen virheet aina uudelleen. En ole siis ollut myöskään kovin kiinnostunut kirjoitetun kulttuurin ja kirjaston historiasta. (Tein siis graduni aikanaan taidehistoriasta ja pitkät sivuaineopinnot filosofiasta.)

Maanantaina olin kuuntelemassa dosentti Ilkka Mäkisen luentoa kirjaston historiasta ja tulevaisuudesta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se oli tärkein juttu, mitä olen kuullut pitkään aikaan.

Ilkka Mäkistä vapaasti referoiden:

Mitä kirjaston pitäisi tehdä nyt, kun painetun tekstin ylivalta on ohi? Kun kirjasto ei voi enää olla kopioitujen tekstien varasto.

Aikojen alusta saakka informaatiota on välitetty suullisesti. Kirjoitustaito toi kirjoitetun informaation. Kirjapainotaito toi muutamaksi sadaksi vuodeksi painetun informaation. Mutta nyt digitaalisessa kulttuurissa jäykkien, muuttumattomien painettujen dokumenttien aika on ohi.

Eikä internetin ja 2.0:n maailma ole rappiota. Se on luonnollista inhimillistä tapaa kommunikoida. Painettu teksti oli lyhytaikainen poikkeus. Jos kirjastolainen ei pysty elämään Youtuben ja Wikipedian kanssa, miten hän pystyy elämään ihmisten maailmassa?

Ihmisen maailma on yritystä, erehdystä, tarinoita, muokattuja tarinoita, korjattuja tarinoita, uskomuksia ja luovuutta.

Jos en pidä tätä tekstiä enää huomena hauskana, voin poistaa sen.
Tai voin kirjoittaa se uudelleen.
Tai jos pidän kerroksellisuudesta, kirjoitan uuden jutun, jolla kumoan tämän tekstin sanoman.
Tai joku voi kirjoittaa tähän tekstiin kommentin, joka muuttaa tekstin sanoman aivan joksikin muuksi.

Miksi se pitäisi arkistoida ikuisuudeksi?
Miksi sen muuttumattomuus pitäisi taata?
Miksi minun pitäisi olla luotettava lähde?

Meidän pitää unohtaa kirjapainotaidon ajan ajatustottumuksia, kun ajattelemme kirjastoa.
Hadrianuksen kirjasto oli aikuiskoulutuskeskus. Vapaata tilaa olla ja mietiskellä. Puistoa ja lampea.
Keskiajalla kirjasto oli virtuaalinen. Se oli oppineen ihmisen päässä.

Kirjapainotaito toi kopioitujen, pysähtyneiden, painettujen tekstien varastoinnin.

Mikä kirjaston ja kirjastolaisen rooli on tässä uudessa elävässä maailmassa?
Ihminen tarvitsee sähköisessä nykyajassa fyysisiä kosketuspintoja. Jotain, mitä hypistellä niin, että siitä kuuluu rapina. Tuleeko kirjastotila olemaan näyttämö, jolla esitetään kirjastonäytelmää?

Ilkka Mäkinen kysyi, että muuttuuko kirjastolainen tärkeämmäksi kuin kirjasto?
Kun kirjasto häviää tietokantoihin ja verkkoihin, ihmiset tarvitsevat yhä enemmän kirjastolaista, simppeliyskonsulttia, joka helpottaa ihmisen elämää yhä monimutkaistuvammassa maailmassa.
Osaisinko minä olla sellainen?

Nomadi kirjastolainen auttaa ihmistä siellä, missä tämä liikkuu.
Löydänkö minä toisen ihmisen?
Osaanko minä auttaa häntä?

1900-luvun alkupään modernistit näkivät, että olemme siirtyneet nomadismin aikaan. Ihmiset vaeltelevat ilman porvarillisia perhesiteitä paikasta paikkaan. Suosikkiarkkitehtini katsoivat, että nomadit viihtyvät parhaiten, kun kaikki maailman talot ovat samanlaisia ja kaikki maailman asunnot toistensa kopioita. Tietokoneen monitori on aina sama. Nomadin koti.

Olen miettinyt viime aikoina kohtuuttoman paljon suhdettani punk-kulttuuriin.

Kun Kimmo Tuominen yhdisti punkin ja 2.0-maailman, ajatus tuntui web 2.0-maailman kannalta itsestään selvää. Punk/web 2.0 on osallistumista, voimaantumista ja luovuutta, jota löytyy jokaisesta meistä.

Minäkin olen nykyään kustantaja, kirjailija, toimittaja, kuvataitelija, elokuvantekijä, taittaja, filosofi. Jokainen voi olla. Jokaisella on käsien ulottuvilla välineet toteuttaa tämä.

Mutta tätä en ollut koskaan ymmärtänyt tai hyväksynyt punk-kulttuurissa.
Nuorempana sota apatiaa vastaan ja punk-kulttuurin akuankkayritteliäisyys tuntuivat vastenmieliseltä. Opettajien ja äitien salaliitolta nuorisoa vastaan. Pahaa maailmaa vastaan voi taistella vain tuohoamalla. Ja tuhoaminen kannattaa aloittaa omasta itsestä. Suosikki punk-levyni on aina ollut Sid sings. Äitini ei ollut huolissaan nihilismistäni, sillä kyse oli taideteoriasta, ei murrosiästä, jota odotan yhä.

Mutta kun web 2.0 on voimaannuttanut minua, ja se tuntuu hyvältä, olenko arvioinut punk-kulttuurin väärin?

Pitääkö minun arvioida punk uudelleen?

Perjantaina kuuntelin Ipodistani Saintsia ja Sonic Youthia istuessani bussissa matkalla FinELib-seminaariin. (Sonic Youth ei ole punkia.)

Mitä opin?
Suomen korkeakouluverkon tulevaisuus on mielenkiintoinen kysymys. Yleisessä kirjastossa työskentelevälle espoolaiselle maisterille tuli kuitenkin sellainen olo, että eikö minun pitäisi oppia tällaiset asiat Helsingin Sanomista omalla ajalla.

Joku sanoi, että 80% uudesta tiedosta tulee nykyään sähköisessä muodossa. En muista, oliko kyse nimekkeistä. Se ei ole minulle tärkeää. Tärkeää on se, että tieto on nykyään sähkössä. Ja tieto on arvokasta. Pääsy tietokantoihin on etuoikeus, josta pitää taistella. Myös oppilaitoksen ja sen kirjaston pitää taistella, että tutkijoille ja opiskelijoille pystytään tarjoamaan riittävästi kallista sähköistä tietoa. Kun oppilaitokset lisäävät yhteistyötään ja tutkijat ja opiskelijat ovat yhä mobiilimpia, jostava pääsy sähköisiin tietokantoihin missä ja koska tahansa, tuntui olevan ajankohtainen kysymys.

Yleinen kirjasto on paikka, mistä saa kaikkea paperilla. Hannu Sulinia vapaasti referoiden.

Minun maailmassani informaatio on muuttunut ilmaiseksi. Sitä on tarjolla aina, joka paikassa ja kaikilla mahdollisilla tavoilla. Google, Wikipedia, Youtube. Punk.

Mutta opiskelijoille, tutkijoille tai Nokialle maailma ei ole samanlainen. Eikä tule olemaan. Minua mietityttää, että kannattaako yleisen kirjaston edes leikkiä, että sillä olisi mitään tekemistä arvokkaan tiedon kanssa.

Onhan meilläkin tietokantoja. Toki.

Voi olla ymmärrettävää, että minä haluan leikkiä, että olen töissä Oikean Tiedon Temppelissä, mutta kauanko kirjaston käyttäjät haluavat leikkiä mukana?
Kauanko kirjaston käyttäjät antavat minun leikkiä sitä leikkiä?

Mutta Kansalliskirjaston ATK-erikoistutkija näytti miten:
1. Nellin saa laitettua selaimen hakukenttään. Kirjasto tulee asiakkaan luo, eikä asiakkaan tarvitse etsiä kirjastoa. Tuon olin sentään onneksi jo testannut.
2. Kaikista Nellin hauista saa syötteen, minkä voi tietenkin laittaa minne haluaa. Facebookiin, Netvibesiin, blogiin...
3. Nellin nimeketietueet on linkitetty Google booksiin ja Librarythingiin. Eli kirjasto tarjoaa myös ihmisten kaipaamaa sisältöä pelkän viitetiedon lisäksi.
4. Ja fasetit löytyvät tietenkin.

HelMet-kirjaston käyttäjät eivät tarvitse moista Nelliä.
Meillä on HelMet-verkkokirjasto.

Tunsin voimaantumisen häviävän.
Tunsin itseni niin pieneksi.
Voin vain uskoa, että HelMet-verkkokirjasto uudisuu lähikuukausina niin, että Nellit jäävät nurkkaan häpeämään.

Mutta sellainen maku minulle perjantaista jäi, että maailma muuttuu, Kansalliskirjasto on punk ja yleinen kirjasto on stadionille eksynyt Pink Floyd.



Menen takaisin nurkkaan häpeämään.