Historia on hauskaa!  

Minä olen vakaumuksellinen modernisti. Minulle ei ole historiaa. Maailma ja ihminen syntyvät tässä hetkessä. Minun on keksittävä pyörä joka päivä uudelleen ja minun toistettava eilisen virheet aina uudelleen. En ole siis ollut myöskään kovin kiinnostunut kirjoitetun kulttuurin ja kirjaston historiasta. (Tein siis graduni aikanaan taidehistoriasta ja pitkät sivuaineopinnot filosofiasta.)

Maanantaina olin kuuntelemassa dosentti Ilkka Mäkisen luentoa kirjaston historiasta ja tulevaisuudesta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se oli tärkein juttu, mitä olen kuullut pitkään aikaan.

Ilkka Mäkistä vapaasti referoiden:

Mitä kirjaston pitäisi tehdä nyt, kun painetun tekstin ylivalta on ohi? Kun kirjasto ei voi enää olla kopioitujen tekstien varasto.

Aikojen alusta saakka informaatiota on välitetty suullisesti. Kirjoitustaito toi kirjoitetun informaation. Kirjapainotaito toi muutamaksi sadaksi vuodeksi painetun informaation. Mutta nyt digitaalisessa kulttuurissa jäykkien, muuttumattomien painettujen dokumenttien aika on ohi.

Eikä internetin ja 2.0:n maailma ole rappiota. Se on luonnollista inhimillistä tapaa kommunikoida. Painettu teksti oli lyhytaikainen poikkeus. Jos kirjastolainen ei pysty elämään Youtuben ja Wikipedian kanssa, miten hän pystyy elämään ihmisten maailmassa?

Ihmisen maailma on yritystä, erehdystä, tarinoita, muokattuja tarinoita, korjattuja tarinoita, uskomuksia ja luovuutta.

Jos en pidä tätä tekstiä enää huomena hauskana, voin poistaa sen.
Tai voin kirjoittaa se uudelleen.
Tai jos pidän kerroksellisuudesta, kirjoitan uuden jutun, jolla kumoan tämän tekstin sanoman.
Tai joku voi kirjoittaa tähän tekstiin kommentin, joka muuttaa tekstin sanoman aivan joksikin muuksi.

Miksi se pitäisi arkistoida ikuisuudeksi?
Miksi sen muuttumattomuus pitäisi taata?
Miksi minun pitäisi olla luotettava lähde?

Meidän pitää unohtaa kirjapainotaidon ajan ajatustottumuksia, kun ajattelemme kirjastoa.
Hadrianuksen kirjasto oli aikuiskoulutuskeskus. Vapaata tilaa olla ja mietiskellä. Puistoa ja lampea.
Keskiajalla kirjasto oli virtuaalinen. Se oli oppineen ihmisen päässä.

Kirjapainotaito toi kopioitujen, pysähtyneiden, painettujen tekstien varastoinnin.

Mikä kirjaston ja kirjastolaisen rooli on tässä uudessa elävässä maailmassa?
Ihminen tarvitsee sähköisessä nykyajassa fyysisiä kosketuspintoja. Jotain, mitä hypistellä niin, että siitä kuuluu rapina. Tuleeko kirjastotila olemaan näyttämö, jolla esitetään kirjastonäytelmää?

Ilkka Mäkinen kysyi, että muuttuuko kirjastolainen tärkeämmäksi kuin kirjasto?
Kun kirjasto häviää tietokantoihin ja verkkoihin, ihmiset tarvitsevat yhä enemmän kirjastolaista, simppeliyskonsulttia, joka helpottaa ihmisen elämää yhä monimutkaistuvammassa maailmassa.
Osaisinko minä olla sellainen?

Nomadi kirjastolainen auttaa ihmistä siellä, missä tämä liikkuu.
Löydänkö minä toisen ihmisen?
Osaanko minä auttaa häntä?

1900-luvun alkupään modernistit näkivät, että olemme siirtyneet nomadismin aikaan. Ihmiset vaeltelevat ilman porvarillisia perhesiteitä paikasta paikkaan. Suosikkiarkkitehtini katsoivat, että nomadit viihtyvät parhaiten, kun kaikki maailman talot ovat samanlaisia ja kaikki maailman asunnot toistensa kopioita. Tietokoneen monitori on aina sama. Nomadin koti.