Nelli is a punk rocker  

Olen miettinyt viime aikoina kohtuuttoman paljon suhdettani punk-kulttuuriin.

Kun Kimmo Tuominen yhdisti punkin ja 2.0-maailman, ajatus tuntui web 2.0-maailman kannalta itsestään selvää. Punk/web 2.0 on osallistumista, voimaantumista ja luovuutta, jota löytyy jokaisesta meistä.

Minäkin olen nykyään kustantaja, kirjailija, toimittaja, kuvataitelija, elokuvantekijä, taittaja, filosofi. Jokainen voi olla. Jokaisella on käsien ulottuvilla välineet toteuttaa tämä.

Mutta tätä en ollut koskaan ymmärtänyt tai hyväksynyt punk-kulttuurissa.
Nuorempana sota apatiaa vastaan ja punk-kulttuurin akuankkayritteliäisyys tuntuivat vastenmieliseltä. Opettajien ja äitien salaliitolta nuorisoa vastaan. Pahaa maailmaa vastaan voi taistella vain tuohoamalla. Ja tuhoaminen kannattaa aloittaa omasta itsestä. Suosikki punk-levyni on aina ollut Sid sings. Äitini ei ollut huolissaan nihilismistäni, sillä kyse oli taideteoriasta, ei murrosiästä, jota odotan yhä.

Mutta kun web 2.0 on voimaannuttanut minua, ja se tuntuu hyvältä, olenko arvioinut punk-kulttuurin väärin?

Pitääkö minun arvioida punk uudelleen?

Perjantaina kuuntelin Ipodistani Saintsia ja Sonic Youthia istuessani bussissa matkalla FinELib-seminaariin. (Sonic Youth ei ole punkia.)

Mitä opin?
Suomen korkeakouluverkon tulevaisuus on mielenkiintoinen kysymys. Yleisessä kirjastossa työskentelevälle espoolaiselle maisterille tuli kuitenkin sellainen olo, että eikö minun pitäisi oppia tällaiset asiat Helsingin Sanomista omalla ajalla.

Joku sanoi, että 80% uudesta tiedosta tulee nykyään sähköisessä muodossa. En muista, oliko kyse nimekkeistä. Se ei ole minulle tärkeää. Tärkeää on se, että tieto on nykyään sähkössä. Ja tieto on arvokasta. Pääsy tietokantoihin on etuoikeus, josta pitää taistella. Myös oppilaitoksen ja sen kirjaston pitää taistella, että tutkijoille ja opiskelijoille pystytään tarjoamaan riittävästi kallista sähköistä tietoa. Kun oppilaitokset lisäävät yhteistyötään ja tutkijat ja opiskelijat ovat yhä mobiilimpia, jostava pääsy sähköisiin tietokantoihin missä ja koska tahansa, tuntui olevan ajankohtainen kysymys.

Yleinen kirjasto on paikka, mistä saa kaikkea paperilla. Hannu Sulinia vapaasti referoiden.

Minun maailmassani informaatio on muuttunut ilmaiseksi. Sitä on tarjolla aina, joka paikassa ja kaikilla mahdollisilla tavoilla. Google, Wikipedia, Youtube. Punk.

Mutta opiskelijoille, tutkijoille tai Nokialle maailma ei ole samanlainen. Eikä tule olemaan. Minua mietityttää, että kannattaako yleisen kirjaston edes leikkiä, että sillä olisi mitään tekemistä arvokkaan tiedon kanssa.

Onhan meilläkin tietokantoja. Toki.

Voi olla ymmärrettävää, että minä haluan leikkiä, että olen töissä Oikean Tiedon Temppelissä, mutta kauanko kirjaston käyttäjät haluavat leikkiä mukana?
Kauanko kirjaston käyttäjät antavat minun leikkiä sitä leikkiä?

Mutta Kansalliskirjaston ATK-erikoistutkija näytti miten:
1. Nellin saa laitettua selaimen hakukenttään. Kirjasto tulee asiakkaan luo, eikä asiakkaan tarvitse etsiä kirjastoa. Tuon olin sentään onneksi jo testannut.
2. Kaikista Nellin hauista saa syötteen, minkä voi tietenkin laittaa minne haluaa. Facebookiin, Netvibesiin, blogiin...
3. Nellin nimeketietueet on linkitetty Google booksiin ja Librarythingiin. Eli kirjasto tarjoaa myös ihmisten kaipaamaa sisältöä pelkän viitetiedon lisäksi.
4. Ja fasetit löytyvät tietenkin.

HelMet-kirjaston käyttäjät eivät tarvitse moista Nelliä.
Meillä on HelMet-verkkokirjasto.

Tunsin voimaantumisen häviävän.
Tunsin itseni niin pieneksi.
Voin vain uskoa, että HelMet-verkkokirjasto uudisuu lähikuukausina niin, että Nellit jäävät nurkkaan häpeämään.

Mutta sellainen maku minulle perjantaista jäi, että maailma muuttuu, Kansalliskirjasto on punk ja yleinen kirjasto on stadionille eksynyt Pink Floyd.



Menen takaisin nurkkaan häpeämään.