Nuoret osaavat moniajon.
Minä yritän harjoitella.

Teen siis montaa asiaa samaan aikaan.
Ja yritän saada jokaiseen tekemääni asiaan mukaan monta erilaista tavoitetta.

Oikeasti minulla ei ole enää realistisia mahdollisuuksia saada tätä kurssia suoritettua, mutta minusta on hauska yhdistää tätä kurssia moniin muihin asioihin, joita teen. Tai joita minun pitäisi tehdä.

Siksi kirjoitan yhä tätä blogia.

Olen kuitenkin puuhaillut jotain kurssiinkin liittyvää.
Yksi case study:

Tein Photoshopilla mainoksen Keski-Espoon kirjaston Second Life -päivästä.
Vein mainoksen Second Lifeen.
Tein Keski-Espoon Second Life -toimipaikkaan taulun, johon laitoin mainoksen tekstuuiksi.
Otin kuvan kyltistä.
Vein sen Photoshopiin.
Photoshopista lähetin kuvan Flickriin.
Flickristä kuva lähti pariin blogiin.
Facebookiin laitoin mainoksen blogitekstistä.
Facebookiin tuli myös Twitteriin laittamani mainos Flickr-kuvasta.

Aikaa ei kulunut kovin paljon.
Vaikuttavuus on luultavasti varsin rajallinen.
Mutta minulla oli hauskaa.

(Tämä teksti on tietenkin osa samaa mainoskampanjaa.)

Pomon täytyy kuunnella duunareita.
Duunarin pitää kuunnella pomoa.
Ihmisen pitää kuunnella itseään.

Minulle tuo viimeinen on vaikein.
En ole pomo.
Ja kuuntelen hyvin mielelläni pomoja.
Myös muita kuin omiani.

Mutta en jaksa kuunnella itseäni.

Nyt minun piti kuitenkin reagoida, kun jouduin kuulemaan liian monennen kerran, kuinka selitän, että tiedän, että suosimani blogimallit ydistettynä kotona käyttämääni isoon näyttöön ja epäinhimilliseen resoluutioon, johtaa blogeihin, jotka näyttävät siisteiltä Minun Omalta Koneeltani katsottuna, mutta jotka leikkaantuvat muilla asetuksilla ja näytöillä kelvottomiksi katsoa ja käyttää.

Miksi minä selittelen viikosta ja kuukaudesta toiseen vääriä valintojani?
2.0 -henkeen ei mielestäni kuulu, että toimin vasta kun pomot määräävät.

Vaihdoin tähän blogiin kokeeksi luultavasti käyttäjäystävällisemmän pohjan.
Täytyy testata.
Kokeilen myös kolmepalstaista mallia.

Seuraavaksi muutan muut blogini kapeammiksi.
Wanhakeskarissa ja Jaakkokeskarissa on yhteensä yli 200 tekstiä, joissa suuressa osassa on liian leveitä kuvia. Ne pitää vaihtaa yksitellen Flickrissä pienemmiksi.
Jos en ole valmis tähän, en ole valmis asiakaspalvelutyöhön.

Minun pitää tarkistaa myös omia ajatuksiani.
Minusta tuntuu yhä siltä, että minun näyttöni ja minun asetukseni ovat parhaat. Ja maailman pitäisi sopeutua minuun.
Tuo ei ole käyttäjälähtöistä ajattelua.

Eteenkin kun taidan olla väärässä.
Kapeampi blogi on luettavampi ja tiiviimmän näköinen.
Paremman näköinen.

Tarve täyttää ruutu kulmasta kulmaan periytyy varmaan jostain pulakaudelta Länsi-Suomen maaseudulta, missä äitini kasvoi.
Lautanen pitää syödä tyhjäksi.
Ja kun on ostanut ison näytön, siihen ei saa jäädä tyhjiä kohtia.

Tai en minä kai tee töitä kotona. Minä leikin ja harrastan illalla. Samalla tavalla kuin päivälläkin.

Tässä on minun paikkani.



Normaalisti pöytäni on täynnä rojua. Pidän näppäimistöä sylissä, joten en tarvitse puhdasta pöytätilaa.

Läppärissäni on nyt sekä Vista että Ubuntu.
Kirjoitan tätä Ubuntun Firefoxilla.
Koneeni/internetyhteyteni toimivat nyt selvästi nopeammin ja paremmin, kuin Vistan kanssa.

Olen tyytyväinen siitä, että minulla on nyt Linux koneessa, muta en ole tyytyväinen siihen, miten sen asentaminen sujui.

Luin kyllä, mitä valmisteluja ja varotoimenpiteitä pitäisi tehdä ennen asennusta. Eheytystä ja varmuuskopioita.
Minä en jaksanut tehdä mitään.
Tai otin pari mielivaltaisesti valittua tiedostoa muistitikulle turvaan.
Mutta kovalevyllä oli 100 gigaa tavaraa.
En ottanut varmuuskopioita, mutta pelkäsin hirveästi, että asennan kuitenkin Ubuntun niin, että se ottaa koko kovalevyn haltuunsa ja menetän kaiken koneella olevan Windowskaman.

Konkarin ohje:
1. Älä yritä ymmärtää, mitä sinun pitäisi tehdä.
2. Tee peruuttamattomia asioita reippaasti silmät kiinni arvaamalla.
3. Koe kauhua edesvastuuttomuutesi takia.
4. Mieti asennuksen valmistumista odottaessasi, miten selität lähipiirillesi parhain päin, että tuhosit koneesi ja kaiken mitä sen sisällä oli.
5. Älä opi tästä mitään. Toista tämä kaava aina tarpeen tullessa.

Minulla oli jo syksyllä jonkun aikaa Ubuntu vanhassa pöytäkoneessa, joten en joudu opettelemaan asioita nyt aivan alusta. Mutta silti pelkään, että joudun käyttämään lähiaikoina liikaa aikaa koneen käytön opetteluun, kun minun pitäisi käyttää aikani netin ja palveluiden opetteluun.

Mutta Linuxin alkeet kuuluvat minusta yleissivistykseen.

Tämä on hauskin kirjastovideo, mitä olen nähnyt muutamaan päivään.



Toivottavasti tätä voi pelata myös ilman oikeaa kirjastokorttia.



Elokuvat tulivat OCLS:tä

Minä olen vakaumuksellinen modernisti. Minulle ei ole historiaa. Maailma ja ihminen syntyvät tässä hetkessä. Minun on keksittävä pyörä joka päivä uudelleen ja minun toistettava eilisen virheet aina uudelleen. En ole siis ollut myöskään kovin kiinnostunut kirjoitetun kulttuurin ja kirjaston historiasta. (Tein siis graduni aikanaan taidehistoriasta ja pitkät sivuaineopinnot filosofiasta.)

Maanantaina olin kuuntelemassa dosentti Ilkka Mäkisen luentoa kirjaston historiasta ja tulevaisuudesta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se oli tärkein juttu, mitä olen kuullut pitkään aikaan.

Ilkka Mäkistä vapaasti referoiden:

Mitä kirjaston pitäisi tehdä nyt, kun painetun tekstin ylivalta on ohi? Kun kirjasto ei voi enää olla kopioitujen tekstien varasto.

Aikojen alusta saakka informaatiota on välitetty suullisesti. Kirjoitustaito toi kirjoitetun informaation. Kirjapainotaito toi muutamaksi sadaksi vuodeksi painetun informaation. Mutta nyt digitaalisessa kulttuurissa jäykkien, muuttumattomien painettujen dokumenttien aika on ohi.

Eikä internetin ja 2.0:n maailma ole rappiota. Se on luonnollista inhimillistä tapaa kommunikoida. Painettu teksti oli lyhytaikainen poikkeus. Jos kirjastolainen ei pysty elämään Youtuben ja Wikipedian kanssa, miten hän pystyy elämään ihmisten maailmassa?

Ihmisen maailma on yritystä, erehdystä, tarinoita, muokattuja tarinoita, korjattuja tarinoita, uskomuksia ja luovuutta.

Jos en pidä tätä tekstiä enää huomena hauskana, voin poistaa sen.
Tai voin kirjoittaa se uudelleen.
Tai jos pidän kerroksellisuudesta, kirjoitan uuden jutun, jolla kumoan tämän tekstin sanoman.
Tai joku voi kirjoittaa tähän tekstiin kommentin, joka muuttaa tekstin sanoman aivan joksikin muuksi.

Miksi se pitäisi arkistoida ikuisuudeksi?
Miksi sen muuttumattomuus pitäisi taata?
Miksi minun pitäisi olla luotettava lähde?

Meidän pitää unohtaa kirjapainotaidon ajan ajatustottumuksia, kun ajattelemme kirjastoa.
Hadrianuksen kirjasto oli aikuiskoulutuskeskus. Vapaata tilaa olla ja mietiskellä. Puistoa ja lampea.
Keskiajalla kirjasto oli virtuaalinen. Se oli oppineen ihmisen päässä.

Kirjapainotaito toi kopioitujen, pysähtyneiden, painettujen tekstien varastoinnin.

Mikä kirjaston ja kirjastolaisen rooli on tässä uudessa elävässä maailmassa?
Ihminen tarvitsee sähköisessä nykyajassa fyysisiä kosketuspintoja. Jotain, mitä hypistellä niin, että siitä kuuluu rapina. Tuleeko kirjastotila olemaan näyttämö, jolla esitetään kirjastonäytelmää?

Ilkka Mäkinen kysyi, että muuttuuko kirjastolainen tärkeämmäksi kuin kirjasto?
Kun kirjasto häviää tietokantoihin ja verkkoihin, ihmiset tarvitsevat yhä enemmän kirjastolaista, simppeliyskonsulttia, joka helpottaa ihmisen elämää yhä monimutkaistuvammassa maailmassa.
Osaisinko minä olla sellainen?

Nomadi kirjastolainen auttaa ihmistä siellä, missä tämä liikkuu.
Löydänkö minä toisen ihmisen?
Osaanko minä auttaa häntä?

1900-luvun alkupään modernistit näkivät, että olemme siirtyneet nomadismin aikaan. Ihmiset vaeltelevat ilman porvarillisia perhesiteitä paikasta paikkaan. Suosikkiarkkitehtini katsoivat, että nomadit viihtyvät parhaiten, kun kaikki maailman talot ovat samanlaisia ja kaikki maailman asunnot toistensa kopioita. Tietokoneen monitori on aina sama. Nomadin koti.