Yritin toipua FinELibperjantaista laittamalla kotiläppäriini uuden Linuxin ja opettelemalla Sims2-simulaatiota.

Viime syksynä osasin laittaa Ubuntun vanhaan pöytäkoneeseen. Nyt minulle tuli jo toinen epäonnistuminen tällä läppärilläni. Kun koneeni alkaa näyttää eri asioita kuin asennusohjeessa sanotaan, minulta loppuu rohkeus. Taitoa minulla ei ole, enkä erityisesti halua hankkiakaan. Eli en voimaantunut Linuxilla.

Sims2 on vaikein peli/3D-maailma, jota olen pitkään aikaan yrittänyt opetella. Laitoin paniikissa koneen kiinni tänään siinä vaiheessa, kun Sim-perheen nälkiintynyt, haiseva, lattiallanukkuva vauva alkoi huutaa, isä oli unohtanut mennä töihin, missä hänellä menee huonosti ja perheen vanhemmat alkoivat tapella keskenään.

Palasin takaisin WoWiin. Jopa minä osaan jahdata petoja miekka kädessä, hurjasti huutaen.
Olen mies.
Huh, miten voimaannuin.

Olen miettinyt viime aikoina kohtuuttoman paljon suhdettani punk-kulttuuriin.

Kun Kimmo Tuominen yhdisti punkin ja 2.0-maailman, ajatus tuntui web 2.0-maailman kannalta itsestään selvää. Punk/web 2.0 on osallistumista, voimaantumista ja luovuutta, jota löytyy jokaisesta meistä.

Minäkin olen nykyään kustantaja, kirjailija, toimittaja, kuvataitelija, elokuvantekijä, taittaja, filosofi. Jokainen voi olla. Jokaisella on käsien ulottuvilla välineet toteuttaa tämä.

Mutta tätä en ollut koskaan ymmärtänyt tai hyväksynyt punk-kulttuurissa.
Nuorempana sota apatiaa vastaan ja punk-kulttuurin akuankkayritteliäisyys tuntuivat vastenmieliseltä. Opettajien ja äitien salaliitolta nuorisoa vastaan. Pahaa maailmaa vastaan voi taistella vain tuohoamalla. Ja tuhoaminen kannattaa aloittaa omasta itsestä. Suosikki punk-levyni on aina ollut Sid sings. Äitini ei ollut huolissaan nihilismistäni, sillä kyse oli taideteoriasta, ei murrosiästä, jota odotan yhä.

Mutta kun web 2.0 on voimaannuttanut minua, ja se tuntuu hyvältä, olenko arvioinut punk-kulttuurin väärin?

Pitääkö minun arvioida punk uudelleen?

Perjantaina kuuntelin Ipodistani Saintsia ja Sonic Youthia istuessani bussissa matkalla FinELib-seminaariin. (Sonic Youth ei ole punkia.)

Mitä opin?
Suomen korkeakouluverkon tulevaisuus on mielenkiintoinen kysymys. Yleisessä kirjastossa työskentelevälle espoolaiselle maisterille tuli kuitenkin sellainen olo, että eikö minun pitäisi oppia tällaiset asiat Helsingin Sanomista omalla ajalla.

Joku sanoi, että 80% uudesta tiedosta tulee nykyään sähköisessä muodossa. En muista, oliko kyse nimekkeistä. Se ei ole minulle tärkeää. Tärkeää on se, että tieto on nykyään sähkössä. Ja tieto on arvokasta. Pääsy tietokantoihin on etuoikeus, josta pitää taistella. Myös oppilaitoksen ja sen kirjaston pitää taistella, että tutkijoille ja opiskelijoille pystytään tarjoamaan riittävästi kallista sähköistä tietoa. Kun oppilaitokset lisäävät yhteistyötään ja tutkijat ja opiskelijat ovat yhä mobiilimpia, jostava pääsy sähköisiin tietokantoihin missä ja koska tahansa, tuntui olevan ajankohtainen kysymys.

Yleinen kirjasto on paikka, mistä saa kaikkea paperilla. Hannu Sulinia vapaasti referoiden.

Minun maailmassani informaatio on muuttunut ilmaiseksi. Sitä on tarjolla aina, joka paikassa ja kaikilla mahdollisilla tavoilla. Google, Wikipedia, Youtube. Punk.

Mutta opiskelijoille, tutkijoille tai Nokialle maailma ei ole samanlainen. Eikä tule olemaan. Minua mietityttää, että kannattaako yleisen kirjaston edes leikkiä, että sillä olisi mitään tekemistä arvokkaan tiedon kanssa.

Onhan meilläkin tietokantoja. Toki.

Voi olla ymmärrettävää, että minä haluan leikkiä, että olen töissä Oikean Tiedon Temppelissä, mutta kauanko kirjaston käyttäjät haluavat leikkiä mukana?
Kauanko kirjaston käyttäjät antavat minun leikkiä sitä leikkiä?

Mutta Kansalliskirjaston ATK-erikoistutkija näytti miten:
1. Nellin saa laitettua selaimen hakukenttään. Kirjasto tulee asiakkaan luo, eikä asiakkaan tarvitse etsiä kirjastoa. Tuon olin sentään onneksi jo testannut.
2. Kaikista Nellin hauista saa syötteen, minkä voi tietenkin laittaa minne haluaa. Facebookiin, Netvibesiin, blogiin...
3. Nellin nimeketietueet on linkitetty Google booksiin ja Librarythingiin. Eli kirjasto tarjoaa myös ihmisten kaipaamaa sisältöä pelkän viitetiedon lisäksi.
4. Ja fasetit löytyvät tietenkin.

HelMet-kirjaston käyttäjät eivät tarvitse moista Nelliä.
Meillä on HelMet-verkkokirjasto.

Tunsin voimaantumisen häviävän.
Tunsin itseni niin pieneksi.
Voin vain uskoa, että HelMet-verkkokirjasto uudisuu lähikuukausina niin, että Nellit jäävät nurkkaan häpeämään.

Mutta sellainen maku minulle perjantaista jäi, että maailma muuttuu, Kansalliskirjasto on punk ja yleinen kirjasto on stadionille eksynyt Pink Floyd.



Menen takaisin nurkkaan häpeämään.

1. Minun piti näyttää tänään yleisölle valokuva ja video. Valokuva on tietenkin Flickrissä ja leffa YouTubessa, mutta jouduin miettimään, mihin linkitän ne, että saan ne nopeasti esille. Päädyin Bloggeriin. Toimi hyvin.

2. Minulla on kotona Vista, Firefox ja 22 tuumainen laajakuvanäyttö. Käytän blogeissa sellaista mallia, joka täyttää kauniisti Minun Ison Näyttöni. Kun näytin blogiani yleisölle xp, explorer, ei-laajakuvamuotoisella kuvalla, Flickr-kuvista oli leikkautunut kolmasosa pois ja Excelistä liimaamani kirjalista, joka näyttää hyvältä kotikoneellani, näytti järjettömältä. Vakava bloggaaja testaa bloginsa eri selaimilla ja näyttöasetuksilla. Minä en ikävä kyllä ole vakava. Tässä asiassa. Mutta jos tekee blogia kirjaston nimissä, nämä asiat pitäisi olla kunnossa.

3. Olen luottanut siihen, että kun kysyn Firefoxilta päivittäin, onko menettämiini laajennuksiin tullut uusia versioita, Firefox tietää oikean vastauksen. Firefoxin mielestä Del.icio.us-nappuloista ei ole 3 betaan sopivia malleja. Huomasin tänään Del.ico.usin sivulta, että he mainostivat tagitusnäppäimiä Firefox 3 beta selaimiin. Ja ne toimivat hyvin. Näyttää siltä, että Del.icio.usin käyttöni pääsee taas vauhtiin.

4. Olen ollut sitä mieltä, että Netvibesin käyttö on vaarallista, koska se latistaa blogit pelkäksi tekstiksi ja kuvaksi. Tänään huomasin yllättäen katsovani Netvibesissä blogia, en tekstiä. Eli voin valita, katsonko Netvibesissä blogia vai tekstiä. Miksi en ole huomannut tätä koskaan ennen. Olen varma, että tämä valintamahdollisuus on ollut Netvibesissä aina. Nyt pitää sanoa, että Netvibesissä on pelkästään hienoja ominaisuuksia.

5. Olin odottanut kurssimeseä sunnuntaista saakka. Olin tänään oikeaan aikaan koneen ääressä. Avasin mesen. Minulla oli kahvikuppi kädessä. Mutta olin niin väsynyt, että en pystynyt opettelemään mesen käyttöä niin paljon, että olisin saanut yhteyden kurssiin. Istuin puoli tuntia sumeana koneen edessä. Sitten totesin, että en mesetä tänään. Eikä tämä ollut edes aivan ensimmäinen kerta, kun olin mesen äärellä. Joskus olen jopa osannut.

6. Kirjauduin yhteen uuteen palveluun. Brightkite.
7. Ilmoittauduin yhteen tulevaan palveluun. Vollee. Second Life kännykässä!
8. Olin kuuntelemassa mitä Lasipalatsin Kohtaamispaikassa tehdään. Minä haluan olla töissä tuollaisessa kirjastossa.
9. Täytyy mennä nukkumaan, että jaksan lähteä taas aamulla kokoukseen. Onneksi ostin jo energiajuoman valmiiksi.

Löysin Del.ico.usistani joskus kauan sitten kokeilemani palvelun nimeltä Feedity.
Yritin joskus tehdä sillä syötettä Espoon kaupunginkirjaston sivuista.

Nyt tein Feedityllä syötettä Suomi24-palstan kirjastoaiheisista keskusteluista.
Laitoin syötteen iGoogleeni.
Ainakin alkuun syöte näyttää järkevältä.

Täytyy tarkkailla.
Laitan syötteen illalla myös Netvibesiin.

Vai pitikö minun osallistua keskusteluun?
Täytyy tutkia lisää.

Olin tänään kurssi-ircissä.

Minä kirjoitan lyhintäkin sähköpostikirjettä kaksi tuntia.
En ehdi koskaan kahvipöytäkeskusteluissa avaamaan suutani.
Olen asiallinen mies.
Keskustelen mielelläni yhden ihmisen kanssa.
Tai puhun yleisölle.

Minulla meni ircissä ensimmäinen puoli tuntia siihen, että opin lukemaan tarpeeksi nopeasti.
Kahden tunnin aikana en oppinut ajattelemaan tarpeeksi nopeasti.
Tai rakentamaan lauseita niin, että olisin pystynyt osallistumaan luontevasti keskusteluun.
Mutta siihen olen tottunut jo sukujuhlissa ja työpaikan kahvipöydässä.
Sen kanssa osaan elää.

Muutaman kerran yritin reagoida nopeasti, mutta koneeni kiusasi minua.
Vaikka painoin näppäimistön nappuloita kuinka lujaa, mitään ei ilmestynyt ruudulle.
Tai ilmestyi kyllä, mutta niin hitaasti, että kun sain lauseen valmiiksi, keskustelu kulki jo aivan jossain muualla.
Ja kun viimein sain heitettyä lauseeni maailmalle, kului viisi minuuttia, ennen kuin se ilmestyi ruudulle.
Tämä ei lisännyt itsevarmuuttani.
Vasta viimeisillä hetkillä yhteys alkoi toimia kunnolla.

Ei mukava kokemus.
Mutta tuota täytyy kokeilla töissä.

Sain LiveMessengerin käyntiin kun arvasin oikein, millä sähköpostiosoitteella ja salasanalla olen tilin joskus luonut. En siis muistanut mitään. Arvasin oikein.
Se kertoo paljon halustani luoda turvallisia tunnuksia.

Tämän blogitekstin otsikko kertoo siitä ajasta, kun en ollut vielä keksinyt, että voisin arvata tunnukseni. Yritin hankkia uuden. Mutta se osoittautui minulle ylivoimaisen vaikeaksi tehtäväksi.
Ruutu sanoi: hanki uusi tunnus.
Uusi mese latautui koneelleni. Kiva.
Ja kun halusin luoda siihen tunnuksen, ohjelma halusi ladata minulle taas uuden mesen....

Vanhana psykoanalyytikkona tajusin, että ylivoimaiset latausvaikeuteni liittyvät syvään vastahakoisuuteeni pikaviestimiä kohtaan.

Mikä tarkoittaa sitä, että minun on tehtävä kovemmin työtä.

Kun Suomen Kuvalehtikin on julistanut jo sähköpostin kuolleeksi, minun on pakko ottaa nykyajan viestintämuodot haltuun.

Kyse on itsekunnioituksesta, elämänhallintataidoista, tietoyhteiskuntataidoista ja ammattitaidosta.

Latasin myös Mircin, mutta en jaksanut opetella käyttämään sitä.

Onneksi perjantain palaveri Keski-Espoon kirjaston Second Life-palvelupisteessä sentään sujui hyvin. Muuten pitäisi repiä Hawaijipaita ja ripotella tuhkaa tukkaan.